Saarna lähtömessussa Espoon tuomiokirkossa 29.1.2012
4. loppiaisen jälkeisen sunnuntain aihe on ”Jeesus auttaa hädässä”. Tätä sunnuntaita voisi kutsua myös ”myrskyjen sunnuntaiksi”. Evankeliumitekstit kertovat opetuslapsista, jotka joutuvat rajuilman keskelle ja miten Jeesus toimii kun hänen lähimmät työtoverinsa joutuvat hätään.
Myrskyt ja rajuilmat ovat koetelleet Suomea viime vuosina. Sähköt ovat olleet poikki, kokonaiset metsäpalstat ovat autioituneet ja puut ovat kaatuneet rakennusten päälle. Myös oma kesäasuntomme sai oman osansa, kun puita kaatui kahteen otteeseen asunnon päälle. Nyt ymmärrämme, kuinka pieni ja avuton ihminen on, kun luonnonvoimat pääsevät valloilleen.
Gennesaretin järvi on tunnettu myrskyistään. Rajuilma saattaa odottamattomasti yllättää ja loppua yhtä äkisti. Viisas matkustaja tutkii tarkasti taivasta ja varautuu odottamattomiin tilanteisiin. Järven pituus on 21 kilometriä ja leveys 13 kilometriä. Aavaa selkää siis riittää. Teksti mainitsee että opetuslapset olivat soutaneet noin 30 stadionmitan matkan. Meidän mitoissamme se on noin viisi kilometriä. He olivat siis keskellä selkää kun rajuilma yllätti. Tekstistä käy ilmi, että he olivat lähteneet matkaan vielä pimeällä ja huonosti varautuneina. Ei siksi ole ihme, että myrskyn noustessa hätä oli suuri.
Suomen luterilaisen kirkon sosiaalifoorumi on ottanut tunnuksekseen ”samassa veneessä”. Sillä on tausta Raamatun kuvastossa aina Nooan arkista ja päivän myrskyteksteistä lähtien. Tuhansien järvien maassa ”samassa veneessä” -teema tulee lähelle.
Samassa veneessä -teema korostaa, että olemme kansakuntana ja ihmiskuntana entistä enemmän riippuvaisia toisistamme. Olemme sananmukaisesti samassa veneessä, joka usein on myrskyjen ja aaltojen keskellä. Onko tuo sosiaalifoorumin tunnus kuitenkin vain kaunista puhetta? Moni kokee pudonneensa veneestä. Onko niin, että tavallinen kansa kokee jääneensä äyskäröimään vettä vuotavasta ruuhesta kun varakkaat ovat siirtyneet huvipurteen?
Emme enää valitettavasti ole samassa veneessä. Lähes miljoona suomalaista elää köyhyysrajan alapuolella. Lapset, nuoret ja perheet ovat hätätilassa. Köyhyys periytyy. Terveyserot kasvavat. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kansa on jakautunut kahtia. Toisilla menee hyvin. Heidän huvialuksensa purjehtii myötätuulessa. Toisten vene vuotaa ja aallot vyöryvät yli. Tämän päivän suuri kysymys on, miten löydämme taas toisemme? Miten löydämme yhteyden sekä suomalaisina että ihmiskunnan suuren perheen jäseninä? Miten pääsemme samaan veneeseen?
Martti Luther kehotti ihmisiä ”pukeutumaan köyhän tunteeseen”. Luterilainen hyvinvointieetos on rakentanut suomalaista yhteiskuntaa niin, että köyhistä ja heikoimmista on pidetty huolta. Kun nyt myrsky on iskenyt, mieli on muuttunut. Pelastukoon ken voi! Vene ui liian syvällä. Kohta on aika heittää heikoimmat veden varaan. Tässä tilanteessa kirkon on puhuttava kaikkein heikoimpien puolesta. Nyt on aika pukeutua köyhän tunteeseen. On aika huolehtia siitä, että politiikan ja talouselämän päättäjät näkevät, missä mennään ja ryhtyvät toimiin kaikkein heikoimpien aseman parantamiseksi.
Kun vene joutuu myrskyyn, on tärkeätä, että soutajat luottavat toisiinsa. On välttämätöntä, että jokainen tietää paikkansa ja yhteistyö sujuu. Yhteiselämä on mahdollista vain jos luotamme toisiimme. Meitä koettelee parhaillaan kriisi, joka on pohjimmiltaan luottamuskriisi. Pankit eivät luota toisiinsa. Valtiot epäilevät toisiaan. Yhteistyön sijasta keskitytään omien etujen vaalimisen. Meidät on vallannut salakavala toisten kulttuurien, uskontojen ja ihmisten pelko. Käperrymme sisäänpäin, kun meidän pitäisi avautua ja rakentaa luottamusta. Pelon sijasta maailma tarvitsee juuri nyt rohkaisua ja toivoa.
Myrskyn keskellä pelokkaat soutajat kuulevat äänen: ”Minä tässä olen, älkää pelätkö”. Veneessä on nyt kapteeni, joka ei ensimmäisenä pakene laivasta, kun vaikeudet alkavat. Kristus on laivan kapteeni, joka synnyttää luottamuksen. Pelko hälvenee. Kaikki lähtevät soutamaan samaan suuntaan. Kriisi on ohi.
”Minä tässä olen, älkää pelätkö.” Espoon hiippakunnassa on muutoksen aika. Kahdeksan vuoden rakennustyö on päättynyt. Hiippakuntamme ja kirkkomme ovat olleet myrskyjen keskellä. Nyt on aika lähteä uudelle matkalle. Edessä on suuria muutoksia. Kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa joutuu koetukselle. Kirkon talous on sopeutettava uuteen tilanteeseen. Seurakuntarakenne on uudistettava. Samaan aikaan on kuitenkin huomattava, että ihmisten hengelliset tarpeet kasvavat. Elämän tarkoituksen ja merkityksen etsintä lisääntyvät. Tässä tilanteessa kirkon hengellinen perustehtävä on tärkeä. Jeesuksen sanat:” Minä tässä olen, älkää pelätkö”, on ajankohtaisempi kuin koskaan. Me julistamme Kristusta, joka vapauttaa pelosta, luo rohkeuden ja luottamuksen. Tässä vakaumuksessa Espoon hiippakunta lähtee nyt uusia vaiheita kohti.
